maanantai 23. marraskuuta 2015

Yli puoli vuotta.

Aikaisemman tekstini otsikko näytti olevan "melkein puoli vuotta".
Nyt jouduin toteamaan että nyt se on jo yli puoli vuotta.

Mietin että viitsinkö enää mitään edes kirjoittaa, mutta muutama teistä oli näköjään kysellyt aikaisemmassa tekstissä että mitä meille kuuluu ja kuinka Ceelan eskari on lähtenyt käyntiin. Ihan kivahan se oli huomata että joku vielä muistaa meidän olemassa olomme vaikkei tekstiä enää meinaa tullakaan. Monesti iltaisin mietin että blogin pitäminen oli ihana ja rentouttava harrastus josta jäi ihana muistijälki, kuin päiväkirja meidän elämästä. Tai ainakin osasta meidän elämää. 

Sitä mukaa kun pojat kasvoivat alkoi arki olla koko ajan hektisempää ja haastavampaa ja kirjoittelu alkoi vaan pikkuhiljaa jäädä taka-alalle. Töiden paluun jälkeen illat oli ainoita mahdollisia yhteisiä hetkiä lasten ja miehen kanssa ja tähän koitin yhdistää vähintää pari salireissua arki-iltaisin. Eli arki on vain todellakin niin ARKISTA kuin olla ja voi. Lapset ovat kasvaneet ja Ceelasta varsinkin on yhtäkkiä kuoriutunut reipas ja omatoiminen eskarilainen. Suurimmat uhmakaudet ovat ainakin toistaiseksi väistyneet ja tilalla on yleensä järkevä ja pohdiskeleva taivaallisen suloinen tyttö. Pojat ovat edelleen aivan supervauhdikkaita ja pitävät todellakin vanhempien nivelet notkeina. Meidän poikia voi verrata täysin vaahteramäen Eemeliin mutta toki X2!!! Ovat niin söpöjä vaaleatukkaisia velmuja ja vilkkusilmiä. Hurmaavat useimmat ihmiset ympärillään hauskoilla jutuillaan ja reippaalla olemuksellaan. Kääntöpuolena sitten taas osaavat myös saada vanhempiensa pinnan venytettyä aivan äärirajoilleen mitä mahdottomilla tempuillaan ja kepposillaan. Kerran eräs ystäväni kehoitti kirjaamaan ylös jokaisen metkun jonka pojat ovat toteuttaneet ja kirjoittamaan niistä romaanin! Toinen ystäväni on kutsunut tehotiimiä varmaan jo vuoden ikäisestä asti Duudsoneiksi, joka osittain valottanee meidän arjen aktiivisuutta. 



Syksyn ankeilla keleillä ei ole tullut juuri kuvattua, joten jaan teille kesäiset ja lämpöiset terveiset kuvien muodossa elokuiselta venereissulta. 

















Kesällä me nautittiin pitkä kesäloma lasten kanssa ja reissailtiin mummoloissa ja käytiin pyörimässä Lintsit ja Tykkimäet ja vesipuistot. Iskä ja Äiti pääsi myös 3 yöksi livistämään Lontooseen viettämään ansaittua yhteistä aikaa. (ja shoppaamaan lastenvaatteita tietysti) :)

Kesä kääntyi syksyyn ja uudenlainen arki alkoi. Ceela aloitti esikoulun ja minä ja pojat jatkoimme  päiväkodin puolella omia seikkailujamme. Ceela on ottanut ison kasvuharppauksen henkisesti viime vuoteen verrattuna ja saan olla hänestä niin ylpeä. Eskarin ekoina viikkoina oli tyttö välillä ihan itkun kanssa kaipaillut äitiä päivän aikana, mutta hurjan nopeasti tottui uuteen paikkaan, uusiin aikuisiin ja oman ryhmän lapsiin. Ja onneksi mukana kulkee naapurin tyttö kenen kanssa ovat kuin paita&peppu. Ja nyt syksyn aikana on omasta ryhmästä löytynyt myös monta uutta tärkeää ystävää.Ceela viihtyy eskarissa hyvin ja pidän todella paljon hänen opettajastaan joka on ihanan rauhallinen ja lempeä sekä kannustava. Olen tällähetkellä itse kotona toipumassa leikkauksesta ja on ollut ihanaa seurata näitä kahta eskarilaista jotka tulevat eskaripäivän päätteeksi kotiin ja touhuilevat keskenään milloin mitäkin. Välillä sitä tosiaan pysähtyy miettimään että missä vaiheessa tuosta tytöstä kasvoi noin iso ja reipas. Onneksi sieltä vielä löytyy se ihana pieni tyttö joka haluaa iltaisin kaivautua Äitin tai Isin syliin sohvan nurkkaan nukahtamaan.  Pyytää silittämään selkää ja korvanlehteä ja ottaa pienellä hennolla kädelleen lujasti kiinni omastani varmistaakseen että olen lähellä.

Arki on välillä todella hektistä ja rankkaa, jopa uuvuttavaa. Kuitenkin osaamme olla äärettömän kiitollisia tästä kaikesta mitä elämä on meille antanut ja opettanut. Ceela oli se ensimmäinen ihme joka meidän perheeseen suotiin. Hän opetti meille mitä vanhemman rakkaus lastaan kohtaan tarkoittaa. Tulemalla tähän perheeseen hän antoi meille enemmän kuin olimme edes osanneet toivoa vaikka paljon olikin toivottu. Ja nämä pienemmät aarteet päättivät järjestää todellisen yllätyksen saapuessaan yhdessä tuumin. He ovat opettaneet luonteen lujutta ja sitkeyttä. He ovat opettaneet armollisuutta ja anteeksiantoa itseä ja muita kohtaan. He ovat opettaneet kuinka suurestakin myrskystä selvitään yhdessä kun kaikilla on kuitenkin samat matkakoordinaatit. 
Me ollaan nämä aarteet yhdessä muovailtu ja he ovat muovailleet meistä tämän perheen ♥

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Melkein puoli vuotta.

Tosiaan melkein puoli vuotta tässä on vierähtänyt niin ettei blogi ole päivittänyt. Muutama teistä ja tutuistakin on ihmetellyt miksei päivityksiä enää tule. Ja siihen kysymykseen ei ole sen suurempaa syytä kuin se että arki töihin paluun jälkeen on ollut aikamoista ja kaikki vapaa aika on on vietetty aika tehokkaasti. Usein kun vien poikia illalla nukkumaan niin nukahdan samaan sänkyyn itsekin ja herään ehkä klo 23-24 ja kasaan unenpöpperössä seuraavan päivän päiväkoti kamat ja hiippailen takaisin pienten poikasten viereen. Arkeen paluu on sujunut yllättävän hienosti. Lapset ovat viihtyneet päiväkodissa ja minullekin on tehnyt hyvää viettää aikaa myös muualla kuin kotona vaikka välillä niin kovin kaipaankin niitä kiirettömiä aamuja kun köllöteltiin lasten kanssa yökkärit päällä ja tuijottiin lasten ohjelmia yhdessä sohvalla ja syötiin aamupalat vasta kympin aikaan. Mutta aika aikaa kutakin.

Välillä kotona ollessa meni vati nurin sata kertaa päivässä ja nykyisin ehkä vähän harvemmin :)


Meillä asuu tällä hetkellä yksi juuri 6-vuotta täyttänyt ihana tempperamenttinen neiti joka selvästi kipuilee nyt kasvunsa kanssa. Hyvänä päivänä kaikki sujuu kuin tanssi ja kaikki menee niin leppoisasati että välillä huokaa syvään ja miettii milloin tämä kaikki tapahtui. Milloin tuo pieni tyttö kasvoi jo noin suureksi että siltä irtosi jo ensimmäinen hammas ♥ Onko hän todella jo niin iso ja reipas kuin kuvittelemme hänen olevan. Vai onko sisällä vielä ihan pikkuinen tyttö joka kaipaa vain niin kovasti syliä mitä vaille on välillä viimeisten vuosien aikana jäänyt kun äidin sylissä on roikkunut kaksi pienempää. 
Ymmärränkö tarpeeksi vai kenties liikaa?



Äidin rooli muuttuu ihan koko ajan ja jokaiseen päivään mahtuu niin kirjava tunneskaala ilosta pettymykseen, kiukkuun ja siihen läpi lyövään rakkauteen joka nosta polttavan kuumat kyyneleet silmänurkkiin.

Meillä asuu myös kaksi kappaletta pieniä poikia jotka täyttävät tänään 3-vuotta. Niin paljon mahtuu kolmeen vuoteen. Niin paljon pelkoa ja rakkautta ettei sitä aina pysty edes ajattelemaan. Se että meillä on täällä kaksi ihanaa pientä poikaa on aikamoinen onnenkantamoinen enkä todellisuudessa saa koskaan tietää kuinka hennon langan varassa sitä todella oltiin. Nämä kolme vuotta ovat olleet elämäni opettavaisimman vuodet. Yhden lapsen kanssa luulin tietäväni niin paljon ja nyt kolmen lapsen äitinä tuntuu välillä etten tiedä mistään mitään. Päivät ja viikot kuluvat ja lapset kasvavat. Kaikki on toisaalta niin tavallista ja toisaalta mikään ei voisi olla tämän erityisempää.




En tiedä onko tällä blogilla enää kenellekään suurta annettavaa. Olisi hienoa sanoa että nyt ryhdistäydyn ja kirjoitan viikottain mutta en voi sitä luvata. Kun päivät täyttyvät päiväkoti ja työpäivistä. Illat uimahallireissuista ja sählytreeneistä ja kavereista ja kaikesta mahdollisesta niin on vaikea luvata että kyllä minä istun koneelle säännöllisesti ja päivitän kuulumiset. Kova tarve olisi välillä kirjoittaa kuulumisia ja purkaa tuntoja mutta nyt elän täysillä tässä hetkessä näillä resursseilla mitkä on annettu käytettäväksi ♥

Ehkä palaan jo heti viikonloppuna synttäripostauksen kanssa, ken tietää!

Haleja meiltä teille kaikille ♥