perjantai 4. huhtikuuta 2014

Elämää, ei sen enempää.

Täällä blogirintamalla on taas näköjään vietetty totaalista hiljaiseloa.

Kotirintamalla taas kaikkea muuta kuin sitä. Kotona vietetään erittäin äänekästä, eläväistä, vilkasta ja hektistä elämää. Päivät, viikot ja kuukaudet vaan valuu sormien läpi eikä mihinkään kerkeä panostaa täysillä. Kaikkea tehdään puoliteholla ja mahdollissimman löysin rantein.Poikkeuksena äidin salitreenit muutaman kerran viikossa jota taas ainakin koitetaan vetää maximiteholla, huom koitetaan! Illalla ihmetellään hiljaista taloa ja köllötellään hiljaa vierekkäin sohvalla tuijottaen telkkaria, sitäkin yleensä puoliteholla.Kaiken kruunaa illan paras hetki...


 kun saa ihastella nukkuvia lapsia ja nukahtaa tasaiseen tuhinaan.



Ja niin koitti taas sekin aika vuodesta että kaikki kolme lasta täyttivät vuosia. 
Ceela neiti 5-vuotta ja herrat Lucas&Linus 2-vuotta.


Miten riipaisevaa ja toisaalta ihanaa se on kun lapset kasvaa. Toisaalta niitä haluaisi pitää ikuisesti pieninä ja toisaalta samaan aikaan iloitsee jokaisesta uudesta taidosta ja järjen hivenestä jota päähän tuntuu välillä tarttuvan. Synttäreiden aikaan sitä miettii asioita taaksepäin ja elää pikakelauksella kuluneita vuosia. Äidin elämä ja tunteet on kyllä yhtä vuoristorataa. Järki sanoo että tähän taloon ei tule ikinä enää yhtään vauvaa mutta kun pojat kasvaa päivä päivältä isommaksi niin se ajatus tuntuu niin pohjattoman surulliselta. Että tässäkö tämä nyt oli? Enkö ikinä saa kokea enää hentoja potkuja vatsan sisäpuolelta, enkö saa syliini vastasyntynyttä pientä vauvaa. Enkö saa enää kokea sitä imetyshetkeä vauva sylissä tyytyväisyttä tuhisten? Olen miettinyt mistä nämä ajatukset oikein kumpuavat ja olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen että ne johtuvat muutamasta pienestä suuresta seikasta. Kelataan aikaa taaksepäin vuoteen 2006 jolloin aloimme rakentaa omakotitaloa ja päätimme alkaa pikkuhiljaa yrittää sitä kovasti toivottua vauvaa. Kuukaudet kuluivat ja talo valmistui pikkuhiljaa. Jokainen kuukausi päättyi pettymykseen aina jossain vaiheessa. Kun reilu vuosi oli kulunut ilman mitään merkkiä raskautumisesta hakeuduimme lapsettomuustutkimuksiin. Molemmat tutkittiin eikä mitään ongelmaa tuntunut löytyvän. Lopulta lääkäri määräsi minulle kokeiluun kevyen hormonihoidon Clomifen+Terolut kuurin jolla koitettiin maksimoida raskautumisen mahdollisuus. Koitti kevät 2008 ja pääsimme muuttamaan omaan ihanaan kotiin. Kaikki oli lähestulkoon täydellistä. Palapelistä puuttui enää yksi palanen, oma lapsi. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta  pari kuukautta hormonihoidon alettua huomasimme että minä olin vihdoin raskaana. Se positiivinen raskaustesti heinäkuussa 2008 antoi anteeksi jokaisen pettymyksen joita reilun puolentoista vuoden aikana koettiin. Mutta kaiken sen jälkeen en uskaltanut nauttia raskaudesta vaan pelkäsin että jotain menee pahasti pieleen. Raskausaikaan liittyi paljon ongelmia liittyen aikaisempaan selkävammaani ja etiseen istukkaan. Pelkäsin yli kaiken että vauva mehehtyy viimeistään synnytyksessä ja sain luojan kiitos suunntiellun sektion selkävamman + pelkojen vuoksi. Ja 3.3.2009 kaikki toiveemme kävivät toteen kun tähän maailman syntyi maailman kaunein pieni tyttövauva. Tuo pieni tyttö teki meistä vihdoinkin perheen ja tästä talosta kodin. Jokainen joka on kamppaillut oman tiensä lapsettomuuden kanssa tietää mistä puhun. Puhun sellaisesta tuskasta jota ei voi ymmärtää jollei sitä ole läpi käynyt. Puhun siitä pelosta ettet todellakaan ikinä tule saamaan omaa lasta. Ja vaikka meillä kävi niin uskomaton onni että meidän raskas tie päättyi onnen kyyneliin niin silti tuo kivinen tie jätti minuun jälkensä. Sen jälkeen mikään ei ollut itsestään selvää. 

 Pallomaha vuosimallia -09, oman kodin terassilla.

ja oma tyttö vuosimallia -09


Seuraavan kerran rupesimme haaveilemaan lapsesta kun Ceela oli täyttänyt 2-vuotta. Ja ennen kuin huomasinkaan olin raskaana. Minä joka taistelin lähemmäs 2-vuotta tullakseni raskaaksi. Olimme onnemme kukkuloilla, ja vielä ihanampaa kaikesta teki  että saimme kuulla että yksi rakkaimmista ystävävistäni oli raskaana lähes täysin samoilla raskausviikoilla. Suureksi suruksemme tämä raskausilo ei kauan kestänyt vaan jouduimme jättämään katkerat hyvästit vauvalle joka ei jaksanutkaan kasvaa kuin muutamia viikkoja. Olimme uuden surun ja pelon edessä. Elämä jatkui pikkuhiljaa ja kahden kuukauden päästä huomasin jälleen olevani raskaana. Odotin että viikkoja olisi kasassa edes seitsemän jotta voisin varata ajan yksityiseen varhaisultraan. Ajattelin että silloin pitäisi jo näkyä jos vauvan sydän lyö. Pelkäsin pahinta ja mietin etten kestä enää ainuttakaan pettymystä. Tärisin koko päivän ja purskahdin itkuun heti kun pääsin lääkärin huoneeseen sisään. Kerroin että pelkään ettei vatsasta löydy elonmerkkejä. Lääkäri oli ihana vanhempi herrasmies ja hän sanoi että mennään heti kurkkaamaan mitä siellä masussa näkyy. Ja siinä samassa kun pienelle ruudulle ilmestyi kuva kohdustani niin lääkäri huudahti että täällä on totisesti elämää, oikein kaksinverroin. Siellä oli kaksi pientä vaaleaa möykkyä ja kaksi pientä sydäntä löi. Elämä heitti kärrynpyörää sillä sekunnilla. Mieheni ilme oli totisesti näkemisen arvoinen ja loppuilta mentiin kyllä hölmö hymy naamalla kumpainenkin. Alkoi sopeutuminen ajatukseen että meistä on tulossa isompi perhe kuin oltiin suunniteltu. Muutamia viikkoja myöhemmin niskapoimu ultrassa varmistui että meille odotellaan identtisiä kaksosia. Löytyi vain yksi istukka jonka pienet jakoivat. Samalla jo riskiraskaus muuttui vielä riskimmäksi koska yhteisen istukan kaksosraskauksiin liittyy aina paljon riskejä. Alkuun näytti myös siltä että pojilla olisi ollut myös yhteisen suonikalvon lisäksi yhteinen vesikalvo joka olisi ollut kaikista pahin skenaario raskauden kannalta mutta onneksi viikolla 14 tehdyssä 4-d tultrassa selvisi että pojilla on välissään hento kalvo, ja tässä samaisessa ultrassa tosiaan myös selvisi että meille on tulossa pojat ♥


Pallomaha vuosimallia -12
  
Koko raskaus oli suorastaan aika helvetillistä aikaa sillä pojilla havaittiin usein ultrassa kokoeroa ja Linuksella epäiltiin pariin otteeseen myös bloggia virtauksissa ja raskautta kontrolloitiin aina viikon/kahden välein tilanteesta riippuen. Supistelut alkoivat jo viikolla 20 ja jouduin jäämään jo hyvin varhain sairaslomalle. Kun vihdoin ja viimein päästiin viikolle 30 uskalsin jo hivenen hengehtää. Tuossa vaiheessa olo oli muutoin jo niin tukala että kotoa ei paljon tarvinnut enää poistua. Ja täysin yllättäen rv 34+2 herään aamulla siihen että lapsivedet menivät ja sen jälkeen hyvin pian oltiinkin matkalla ambululanssissa naistenklinikalle. Muutaman tunnin odottelun/tutkimusten ja lääkärin kanssa synnytystavasta kiistellen äkkiä herra B:n sykkeet muuttuivat takykardiseksi ja ennen kuin huomaankin niin minua ja miestä valmistellaan kiireelliseen sektioon. Ja hetkeä myöhemmin meidän perhe kasvoi kahdella pikkuisella pojalla. Molemmilla pojilla oli syntyessään odotettua huonompi keuhkotilanne ja minuutin kuluttua syntymästä Linus lopetti hengittämisen kokonaan. Koko tilanne on sumuinen mutta muistan että hoitajilla ja lääkäreillä oli kiire. Pojat kärrättiin nopeasti jatkohoitoon. Lucas vastasyntyneiden valvontaosastolle ja Linus K7 eli vastasyntyneiden teho-osastolle hengityskoneeseen. Jälleen kerran elämä mullistui ja oltiin uuden edessä. Meillä oli kaksi keskoslasta eri puolella sairaalaa ja kotona yksi pieni juuri 3-vuotta täyttänyt isosisko joka oli täysin pihalla uudesta tilanteesta. Minä makaan synnyttäneiden osastolla yksin, ilman vauvaa, ilman miestä ja ilman Ceelaa. Kyllä siinä kerkeää ihminen miettiä paljon asioita keskellä yötä yrittäessään epätoivoisena pumpata rintamaitoa kahdelle pienelle vauvalle jotka yrittävät kasvaa pienissä kaapeissaan kiinni omituisissa piuhoissa ilman äitiään. Kyllä oli epätoivoinen ja epäonnistunut olo. Olin jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan. Olin pois Ceelan luota tai olin pois poikien luota. 




Päivät kuluivat ja pienet pojat pääsivät vihdoin lähemmäs kotia Porvoon sairaalaan kasvamaan ja vahvistumaan vielä pikkuisen. 


 
Ja aika tasan kahden viikon iässä pojille ja meille kaikille koitti se maaginen päivä että saimme viedä nuo ihmeelliset pienet paketit kotiin. Muistan miltä isi näytti sairaalan käytävällä kantaen kahta turvakaukaloa käsissään. Voin kertoa ettei voi ihminen juuri ylpeämmältä ja onnellisemmalta näyttää. Sen päivän jälkeen ollaan saatu elää tätä kotielämää kolmen lapsen kanssa ja matkaan on mahtunut paljon pelkoa ja pettymystä, mutta kaiken kurjan on aina voittanut se että me ollaan kotona ja meillä on toisemme. Imetys takkusi heti alkuun koska sain ensimmäisen kerran luvan imettää Lucasta kun hän on 8päivän vanha ja Linusta 9päivän iässä. Maitoa ei missään vaiheessa riittänyt kokonaan kahden vauvan tarpeisiin ja rinnan  lisäksi jouduttiin tarjoamaan korviketta. Osittaisimetystä kesti onneksi edes sen 8kk. Ceelan kanssa olikin täysin toinen imetyshistoria. Täysimetystä lähemmäs puolivuotiaaksi ja sen jälkeen osittaisimetystä 1,5kk asti ja pidemmällekin oltaisiin jatkettu ellen olisi joutunut silloin itse keuhkokuumeen takia viikoksi sairaalahoitoon. Poikien lyhyt imetys jäi harmittamaan tosi paljon vaikka tiesin tehneeni kaikkeni asian eteen. Pojilla oli kypsymättömän suoliston takia paljon masuvaivoja sekä kypsymättömien keuhkojen takia ongelmia. Alkuun sairasteliin paljon ja lähes jokainen saatu pöpö vei meidät osastolle hoitoon. Nyt pojat ovat kasvaneet ja vahvistuneet, molemmilla on astmadiagnoosi mutta säännöllisen lääkityksen kanssa pärjätään jo melko hyvin. Pikkuhiljaa elämä on tasoittunut ja äidillä on ollut aikaa väsähtää sekä analysoida asioita. Sekä Ceelan että poikien raskausaika oli täynnä huolta ja pelkoa. Poikien vauva-aika meni yhdessä hujauksessa, ennen kuin kerkesin huomata meillä olikin täällä kotona 1-vuotiaat pojat ja ennen kuin kerkesin tajuta niin nyt meillä on jo 2-vuotiaat pojat. Luultavasti haaveilen helposta ja ongelmattomasta raskaudesta vielä pitkään. Sellaista en ole vielä koskaan kokenut. Olen kuitenkin saanut kokea nämä kaksi raskautta ja olen kasvanut niiden myötä johonkin suuntaan. Olen saanut 3 melko tervettä ja aivan täydellistä lasta. Ehkä vielä hetken haaveilen siitä yhdestä vaikka se vaan haaveeksi jäisikin. 

Tästä piti tulla ihan perus synttäripostaus mutta pikkuisen tämä äiti ajautui nyt sivuraiteille asiansa kanssa, joten laitetaan sellainen kevyempi synttäripostaus tulemaan ihan erikseen joku toinen päivä :)



















14 kommenttia:

  1. Kyyneleet silmissä luin ensimmäiseksi aamulla tämän kirjoituksesi. Olette siunattuja <3 Kaikkea hyvää! Ja onnea synttärisankareille:)

    VastaaPoista
  2. Paljon onnea synttäripojille! Olen itsekin keskosina syntyneiden kaksospoikien äiti ja voin samaistua sinun tuntoihisi. Huoli lapsista on niin raastavaa, ettei sitä voi verrata mihinkään muuhun. Onneksi kaikki on kuitenkin hyvin sekä teillä että meillä :)

    VastaaPoista
  3. Kyyneleet tuli silmiin täälläkin. Kaikkea hyvää teidän ihanalle perheelle <3

    VastaaPoista
  4. Itse yhden täysiaikaisen vauvan menettäneenä, lapsettomuushoitoja 4v. kärsineenä ja kuitenkin kolmen terveen lapsen äitinä, uskon tietäväni , mitä on, kun raskaudesta ei pysty ikinä nauttimaan :(
    Aivan ihanan blogin löysin ja voi suloisia lapsiasi <3
    Kyyneleet silmissä luin myös teidän kertomusta,epävarmuuksia ym. Omat muistot tuli pintaan.
    Kaikkea hyvää teille ja onnea sankareille :)
    Maria

    VastaaPoista
  5. Onnea suurille sankareille ja teille vanhemmille!
    <3

    VastaaPoista
  6. PaljonOnnea, ihan jokaiselle ♡ t.äibbä

    VastaaPoista
  7. Aivan mahottoman isot onnitteluhalit Ceelalle ja velipojille synttärien johdosta!!!

    Voi niin samoja tuntemuksia minäkin käynyt/käyn läpi... Vauva tulee toukokuussa 2 vuotta...

    Oletko palaamassa töihin?

    VastaaPoista
  8. Paljon onnea isolle Ceela-neidille ja pojille! <3 Ihana kirjoitus ja ihan huippua lukea pitkän tauon jälkeen pidempi teksti sun ajatuksia! Kyyneleet silmissä mietin miten onnekkaita olette olleet ja aina kaikkien vaikeuksien jälkeen tulee niitä hyviäkin hetkiä, voi kun sen itsekkin aina muistaisi. Toivottavasti palaat kirjoittamaan joskus vielä useamminkin, näitä sun juttuja on ihan ikävä! Ja oi täällä samoja ajatuksia herättää pienen vauva miettiminen, surullista jos ikinä ei saisi enää kokea niitä hetkiä. Niin ainutlaatuisia joka kerralla. Toivottavasti teille yksi pienokainen vielä suotaisiin, rakkautta teillä ainakin riittää isompaankin perheeseen. <3

    VastaaPoista
  9. Mä toivon niin hartaasti, että teille suotaisiin vielä neljäs rakas. 💕 Toivon sitä niin paljon, vaikken teitä kuin blogin kautta tunnekkaan. Teillä on kolme täydellistä lasta, mutta jos oikein toivot, haluat ja jaksat teille suodaan vielä neljäs. Koska jos oikein toivoo ja uskoo, ne toiveet oikeasti toteutuu. Varsinkin kun/jos niin on tarkoitettu. 💕

    VastaaPoista
  10. Tippa linssissä tätä töissä luen. Mahdottoman rakkaita ne on!

    Kiva kuulla, että tälläisienkin kokemuksien jälkeen "joku" miettii vielä neljättä. Oon miettinyt helpottaako vauvakuume ikinä ;).

    VastaaPoista
  11. Hei!
    Kiva kuulla teidän kuulumisia pitkästä aikaa. Paljon onnea kaikille synttärisankareille! Olen lähes alusta asti seurannut blogiasi, meillä nuorimmainen tyttö lähes samanikäinen kuin Ceela. Hienoa että mietit neljättä pienokaista, toivottavasti se teille suodaan ilman vastoinkäymisiä <3 Itse työskentelen vastasyntyneiden ja keskosten teho-osastolla ja onneksi suurin osa pikkuisista toipuu nopeasti <3 Kaikkea hyvää ja onnen hetkiä perheellenne!

    VastaaPoista
  12. Kiitos teille jokaiselle kauniista ja sydäntälämmittävistä kommenteista ♥ Lapset ovat meidän kalleimmat aarteet eikä vauvakuume varmaan laannu koskaan täysin. Järki ja tunteet eivät aina kulje käsi kädessä. Tällä hetkellä kolmen kopla tuottaa sen verran tekemistä että tähän härdelliin en vielä sitä vauvaa kyllä kaipaisi, mutta sydämen syvimmissä sopukoissa se pieni haave itää. Jää nähtäväksi tulevaisuudessa kuinka käy, voittaako järki vai tunteet mutta juuri nyt on hyvä olla näin ♥

    VastaaPoista
  13. Hei! Pian sen jälkeen, kun (järkyttyneinä) saimme kuulla, että odotamme kaksosia ryntäsin tietysti nettiin ihmettelemään... Vähän ikävästi lääkäri ilmeisesti heti alkuunsa epäili ttts:n mahdollisuutta ja tämä oli ensimmäisiä blogeja/juttuja , jonka johon törmäsin, ja miten iloiseksi tulinkaan, kun näin teidän poikien suloiset ja iloiset kuvat! Pieni toivo heräsi, että kaikki voi sittenkin kääntyä hyvin päin. Silti koko odotusaika oli yhtä jännitystä ja synnytyspelkoakin esikoisen ei niin hyvän kokemuksen jälkeen.Kaikki sujui lopulta mainiosti ja nyt meillä on ihanat puolivuotiaat terveet pojat ja se yksi vähän isompi! Mutta fiilikset on ihan kuin tuossa tekstissäsi: yleinen kaaos on sitä luokkaa, että ei meinaa kestää ja samalla malttamatta odottaa, että kasvaisivat vähän ja olisi helpompaa (en tiedä onko???) ja yhtäaikaa toteaa, että nämä taitaa nyt olla mun viimeiset vauva-ajat ja ehtispä niistä nyt sitten nauttia... nyyhkis...
    Mutta asia oli: Kiitos siis blogista ja tietämättäsi antamasta vertaistuesta!
    (Eipä muuten montaa kaksoisblogia ole tullut vastaan, jossa perheessä olisi vielä muitakin lapsia, taitaa sekin kertoa jotain tämän perhemuodon kiireellisyydestä...)

    Ihanaa ja vauhdikasta ;) syksyä teidän poppoolle!

    VastaaPoista