Täällä on ollut hiljaista, pitkään. Todella pitkään.Pahoittelut siitä teille ketkä olette jaksaneet silloin tällöin käydä täällä kurkkimassa.
Tauolle ei oikeasti ole ollut mitään hienoa tai syvällisempää syytä. Ihan vaan puhtaasti arki on iskenyt halolla päähän niin rankasti. Olen ollut niin loppu, puhki, väsynyt ja kenties jopa uupunut että olen käyttänyt pienet voiman ja energian rippeeni johonkin muuhun kuin tietokoneella istuskeluun. Olen vihdoin antanut periksi ja tajunnut etten voi tehdä kaikkea yksin, enkä voi tehdä asioita täydellisesti. Olen antanut Isin opetella olemaan ihan keskenään lasten kanssa ja lähtenyt illalla salille muutamaksi tunniksi naapurin rouvan kanssa. Enkä tarkoita tällä sitä ettei meillä isi olisi osallistunut arkeen, vaan sitä että ennen isi on osallistunut arkeen äidin ohjeilla. Nyt isi on saanut pyörittää arkea parina iltana viikossa 3 lapsen kanssa ihan isin omilla ohjeilla. Ja vaikka kaikki ei tapahdu niin kuin minä haluaisin tai tekisin niin tiedättekö mitä, se ei olekaan maailmanloppu. Meidän isi osaa leikkiä lasten kanssa,olla läsnä, tehdä tarvittaessa ruokaa, syöttää lapset, antaa astmalääkkeet ja nukuttaa ne, ihan yksin. Ja kaiken huipuksi se on oppinut vähän pitämään kodin järjestystäkin yllä. Ja minä olen oppinut samalla että minäkin voin irtautua tästä arkikaaoksesta välillä ihan rauhassa, ilman huonoa omaatuntuntoa. Ja kaikki pärjää täällä silti.
♥♥♥
Meidän pojat ovat kasvaneet ihan mielettömästi aivan pienessä ajassa ja voi luoja että noissa tyypeissä on energiaa vaikka muille jakaa. En tiedä valaiseeko asiaa yhtään että meidän eteisen liukuovikaapin ovet on suljettu tarrasulkimilla, kuten myös jääkaappi.Takan luukut on teipattu kiinni ja ruokapöydän tuolit on sidottu yhteen sukkahousuilla ja triptrapit säilytetään pöydän päällä. Ja tietysti kaikki särkyvä ja vaarallinen esineistö on nostettu pois lasten ulottuvilta. Tämä kaikki on tullut meille vähän puskista. Ennen kaksospoikia meillä on vain kokemus yhdestä erittäin rauhallisesta tyttölapsesta joka ymmärsi ei sanan merkityksen jo hyvin varhain ja oli jopa niin kuuliainen että ei pelkästään ymmärtänyt vaan myös noudatti kyseistä kieltoa. Nämä jätkät onkin vähän toista maata. Puheen ymmärryksessä ei kylläkään ole mitään vikaa mutta oma mielenkiinto ja uteliaisuus voittaa 100-0 äidin typerät kiellot. Pitäis varmaan joskus kellottaa teille meidän arkipäivä ja sen tapahtumat. Voin kertoa että siihen ei jää kovin paljon luppominuutteja. Tähän hektiseen arkeen kun lisätään taas muutama ihana syys/talvi flunssa kuumeen kera, lukemattomia huonosti nukuttuja öitä ja miehen ylityöputki 3viikkoa ma-su 12h/päivä niin en tiedä ihmetteleekö joku vielä että miten voi olla äidillä paukut loppu. Oltiin kyllä tuota ylityöputkea pakosalla lasten kanssa 2 viikkoa mummolassa. Muuten varmaan olisikin jo kuuppa himmentynyt.
Ja hei ei ole tarkoitus kuulostaa siltä että meidän perheen arki olisi pelkkää puurtamista. On se kaikesta huolimatta ihan mielettömän ihanaa ja lapset osaa pelastaa jollain hassulla pienellä jutulla sen paskimmankin päivän. Meille on annettu kolme maailman suloisinta lasta enkä sen enempää voisi elämältä toivoa. Muutama vuosi sitten meidän pahin pelko oli se ettei tähän kotiin suoda yhtäkään lasta. Sitä pelkoa kesti melko kauan, kunnes pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen meille suotiin se ensimmäinen ihme. Ja seuraava ihmepaketti tuli oikein tuplana. Meillä on talo täynnä elämää. Meillä on ehjä perhe missä kaikilla on hyvä ja turvallinen olla. Viimeisin puoli vuotta on ollut rankinta ja uuvuttavinta aikaa poikien syntymän jälkeen. Tuplavauva arki oli lastenleikkiä tähän tuplataapero meininkiin. Luojan kiitos olen ymmärtänyt että minullakin on oikeus väsyä ja olla huonolla tuulella. Se ei tarkoita etten tuntisi kiitollisuutta siitä kaikesta mitä minulla on.
Toivottavasti tästä talvihorroksesta vielä herätään uuteen nousuun. Ennen blogin kirjoitus oli iso osa arkea, yksi henkireikä jolla jakaa kokemuksia samanhenkisten ihmisten kanssa ja kertoa meidän arjesta myös sukulaisten iloksi. Viime aikoina ajatus tietokoneella istumisesta on tuntunut miltei vastanmieliseltä. Olen mielummin lämmittänyt lasillisen kuumaa glögiä ja kömpinyt miehen syliin sohvalle tuijottelemaan telkkaria. Toivon jo ihan poikienkin takia että innostus blogin päivittelyyn syyttyy uuteen nousuun sillä miten ihana päiväkija tästä lapsille jää luettavaksi kunhan kasvavat isoiksi. Ceelan lapsuuden tapahtumista ja fiiliksistä täältä löytyy iso osa. Nyt olisi vissiin aika kirjoitella jotain syvällisempää niistä pikkuveljistäkin.
Täällä on kuumeiltu taas aika rankalla kädellä muutama päivä ja tällä hetkellä näyttää hyvin vahvasti siltä että tällä kertaa syypäänä kurjaan oloon on enterorokko. Kenties tämän tautikierroksen jälkeen palataan täällä blogirintamalla uuteen nousuun. Toivossa on ainakin hyvä elää.
Käyköhän täällä enää edes ketään? :)
