Tääl on bileet kaikki sileeks...

No ei täällä oikeesti enää mitään bileitä ole mutta viime viikkojen aikana on juhlittu usempaan kertaan meidän mukeloiden synttärikemuja. Ceelan virallinen synttäripäivä 3.3 ja jäbäleissöneiden 7.3 joten raukat joutuvat pitämään aina yhteisbileitä (ja äiti hykertelee onnesta kun ei tarvitse järkätä kolmia pippaloita pitkin vuotta). Tähän asti on juhlittu omien ystäväperheiden, naapureiden, kummien ja sukulaisten kesken ja se on riittänyt hyvin kun omaan ystävä/tuttavapiiriin kuuluu paljon samanikäisiä lapsia joiden kanssa nähdään viikottain ja naapureiden kavereiden kanssa jopa päivittäin. Hetken mietin jo että pidetäänkö tänä vuonna Ceelalle jo kaverisynttärit erikseen johon pyydetään päiväkotikaverit mukaan, mutta päädyttiin lykkäämään sitä ideaa ainakin ensi vuoteen koska sankari itse ei sellaista ole vielä älynnyt toivoa/vaatia. 

Ollaan aikaisempina vuosina pidetty synttärikahvit täällä kotosalla vähän porrastetulla aikataululla mutta tänä vuonna päädyttiin vuokraamaan läheisen pienen koulun liikuntasali muutamaksi tunniksi. Salin vuokra oli 15e eli 3tunnin vuokra maksoi 45e joka oli mielestämme melko pieni hinta siitä ettei tarvinnut uhrata omaa kotia noin 15muksun juoksuradaksi. Liikkasalista löytyi puolapuita, köysiä, renkaita ja patjoja joilla touhuillessa muksujen aika meni mukavasti ja aikuiset saivat keskittyä lähinnä seurusteluun ja kahvinjuontiin.

Ceelalle tärkein toive synttäreiden suhteen oli saada juhliin pinjata jollaisen neiti oli nähnyt ilmeisesti seikkalija Dorassa. Toive oli sen verran kohtuullinen että lupasin sen toki toteuttaa. Ja koska olisi ollut liian helppoa ja pliisua tilata valmis niin päätimme neidin kanssa askarrella mieluisan pinjatan ihan itse 

(tähän löytyi netistä helpot ohjeet jos joku muu haluaa askarrella kiva ohjelmanumeron juhliin). Neidin toiveena oli tietty angry birds joten sellaista sitten...

Pinjata oli kyllä ohjelmanumerona lasten mieleen. Kaikki saivat huitoa angrya vuorotellen ja hetken mäiskimisen jälkeen alkoi karkkisade josta kaikki saivat kerätä lauantai karkit minigrippusseihin ja viedä kotiin juhlien jälkeen.

Askarreltiin saliin koristeeksi myös pom pomeja.

Ja jos viime vuonna väkersin neidin synttärikakkua aamuyöllä neljään saakka niin tänä vuonna päätin mennä todellakin sieltä missä aita on matalin ja ostin frödingen pakastekakut ja laitoin isin tuunaamaan ne sokerimassoilla angreiksi. Jokaiselle omansa toki :)

Tehokasta "peliaikaa" juhlissa oli reilu pari tuntia ja se olikin varsin sopiva aika. Kaikilla tuntui olevan oikein hauskaa ja herkut upposivat sekä aikuisille että lapsille. Lahjaksi tuli kaikkea ihanaa ja tarpeellista. Ceelalla on nyt hillitön peli-innostus meneillään ja neiti olikin onnellinen kun sai lahjaksi uusia pelejä joita on nyt saatu lähes joka ilta kotosalla pelailla kavereiden ja meidän vanhempienkin kanssa.

Synttäripäivän kruunasi se että Ceela sai rakkaan ystävänsä meille yökylään ♥

Näiden bileiden jälkeen kahviteltiin sitten pienemmissä porukoissa täällä kotosalla. Mummit ja vaarit ja isomummit ja osa kummeista ja kavereista jotka eivät päässeet paikan päälle saivat sitten pienemmät privaattibileet :)

Ja viimeisinä vaan ei vähäisimpänä saapuivat minun vanhempani eli Ukki ja Mummo sekä veljeni perheineen ja tietysti Mummu ja Jussi. Ceela odottikin serkkujen tuloa kuin kuuta nousevaa. Neiti on kuin paita ja peppu 7-vuotiaan Noora serkkunsa kanssa. Ja pienemmät tuplat fanittaa 5vuotiaita tuplaserkkuja ja katsoo isommilta pojilta mallia niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä :)

Pikku- ukot saivat Vaarilta ja Mepalta lahjaksi ihanat puky potkupyörät ja voi sitä vauhdin hurmaa kun näillä painellaan menemään.


ps. tämäkin postaus oli tarkoitus viimeistellä ja julkaista jo pari viikkoa sitten, mutta mitäs sitten taas tapahtuikaan...

Koitan lähiaikoina postailla meidän tämän hetkisestä arjesta ja lasten puuhista :)

Elämää, ei sen enempää.

Täällä blogirintamalla on taas näköjään vietetty totaalista hiljaiseloa.

Kotirintamalla taas kaikkea muuta kuin sitä. Kotona vietetään erittäin äänekästä, eläväistä, vilkasta ja hektistä elämää. Päivät, viikot ja kuukaudet vaan valuu sormien läpi eikä mihinkään kerkeä panostaa täysillä. Kaikkea tehdään puoliteholla ja mahdollissimman löysin rantein.Poikkeuksena äidin salitreenit muutaman kerran viikossa jota taas ainakin koitetaan vetää maximiteholla, huom koitetaan! Illalla ihmetellään hiljaista taloa ja köllötellään hiljaa vierekkäin sohvalla tuijottaen telkkaria, sitäkin yleensä puoliteholla.Kaiken kruunaa illan paras hetki...

 kun saa ihastella nukkuvia lapsia ja nukahtaa tasaiseen tuhinaan.

Ja niin koitti taas sekin aika vuodesta että kaikki kolme lasta täyttivät vuosia. 

Ceela neiti 5-vuotta ja herrat Lucas&Linus 2-vuotta.

Miten riipaisevaa ja toisaalta ihanaa se on kun lapset kasvaa. Toisaalta niitä haluaisi pitää ikuisesti pieninä ja toisaalta samaan aikaan iloitsee jokaisesta uudesta taidosta ja järjen hivenestä jota päähän tuntuu välillä tarttuvan. Synttäreiden aikaan sitä miettii asioita taaksepäin ja elää pikakelauksella kuluneita vuosia. Äidin elämä ja tunteet on kyllä yhtä vuoristorataa. Järki sanoo että tähän taloon ei tule ikinä enää yhtään vauvaa mutta kun pojat kasvaa päivä päivältä isommaksi niin se ajatus tuntuu niin pohjattoman surulliselta. Että tässäkö tämä nyt oli? Enkö ikinä saa kokea enää hentoja potkuja vatsan sisäpuolelta, enkö saa syliini vastasyntynyttä pientä vauvaa. Enkö saa enää kokea sitä imetyshetkeä vauva sylissä tyytyväisyttä tuhisten? Olen miettinyt mistä nämä ajatukset oikein kumpuavat ja olen omalla kohdallani tullut siihen tulokseen että ne johtuvat muutamasta pienestä suuresta seikasta. Kelataan aikaa taaksepäin vuoteen 2006 jolloin aloimme rakentaa omakotitaloa ja päätimme alkaa pikkuhiljaa yrittää sitä kovasti toivottua vauvaa. Kuukaudet kuluivat ja talo valmistui pikkuhiljaa. Jokainen kuukausi päättyi pettymykseen aina jossain vaiheessa. Kun reilu vuosi oli kulunut ilman mitään merkkiä raskautumisesta hakeuduimme lapsettomuustutkimuksiin. Molemmat tutkittiin eikä mitään ongelmaa tuntunut löytyvän. Lopulta lääkäri määräsi minulle kokeiluun kevyen hormonihoidon Clomifen+Terolut kuurin jolla koitettiin maksimoida raskautumisen mahdollisuus. Koitti kevät 2008 ja pääsimme muuttamaan omaan ihanaan kotiin. Kaikki oli lähestulkoon täydellistä. Palapelistä puuttui enää yksi palanen, oma lapsi. Ja kuin salama kirkkaalta taivaalta  pari kuukautta hormonihoidon alettua huomasimme että minä olin vihdoin raskaana. Se positiivinen raskaustesti heinäkuussa 2008 antoi anteeksi jokaisen pettymyksen joita reilun puolentoista vuoden aikana koettiin. Mutta kaiken sen jälkeen en uskaltanut nauttia raskaudesta vaan pelkäsin että jotain menee pahasti pieleen. Raskausaikaan liittyi paljon ongelmia liittyen aikaisempaan selkävammaani ja etiseen istukkaan. Pelkäsin yli kaiken että vauva mehehtyy viimeistään synnytyksessä ja sain luojan kiitos suunntiellun sektion selkävamman + pelkojen vuoksi. Ja 3.3.2009 kaikki toiveemme kävivät toteen kun tähän maailman syntyi maailman kaunein pieni tyttövauva. Tuo pieni tyttö teki meistä vihdoinkin perheen ja tästä talosta kodin. Jokainen joka on kamppaillut oman tiensä lapsettomuuden kanssa tietää mistä puhun. Puhun sellaisesta tuskasta jota ei voi ymmärtää jollei sitä ole läpi käynyt. Puhun siitä pelosta ettet todellakaan ikinä tule saamaan omaa lasta. Ja vaikka meillä kävi niin uskomaton onni että meidän raskas tie päättyi onnen kyyneliin niin silti tuo kivinen tie jätti minuun jälkensä. Sen jälkeen mikään ei ollut itsestään selvää. 

 Pallomaha vuosimallia -09, oman kodin terassilla.

ja oma tyttö vuosimallia -09

Seuraavan kerran rupesimme haaveilemaan lapsesta kun Ceela oli täyttänyt 2-vuotta. Ja ennen kuin huomasinkaan olin raskaana. Minä joka taistelin lähemmäs 2-vuotta tullakseni raskaaksi. Olimme onnemme kukkuloilla, ja vielä ihanampaa kaikesta teki  että saimme kuulla että yksi rakkaimmista ystävävistäni oli raskaana lähes täysin samoilla raskausviikoilla. Suureksi suruksemme tämä raskausilo ei kauan kestänyt vaan jouduimme jättämään katkerat hyvästit vauvalle joka ei jaksanutkaan kasvaa kuin muutamia viikkoja. Olimme uuden surun ja pelon edessä. Elämä jatkui pikkuhiljaa ja kahden kuukauden päästä huomasin jälleen olevani raskaana. Odotin että viikkoja olisi kasassa edes seitsemän jotta voisin varata ajan yksityiseen varhaisultraan. Ajattelin että silloin pitäisi jo näkyä jos vauvan sydän lyö. Pelkäsin pahinta ja mietin etten kestä enää ainuttakaan pettymystä. Tärisin koko päivän ja purskahdin itkuun heti kun pääsin lääkärin huoneeseen sisään. Kerroin että pelkään ettei vatsasta löydy elonmerkkejä. Lääkäri oli ihana vanhempi herrasmies ja hän sanoi että mennään heti kurkkaamaan mitä siellä masussa näkyy. Ja siinä samassa kun pienelle ruudulle ilmestyi kuva kohdustani niin lääkäri huudahti että täällä on totisesti elämää, oikein kaksinverroin. Siellä oli kaksi pientä vaaleaa möykkyä ja kaksi pientä sydäntä löi. Elämä heitti kärrynpyörää sillä sekunnilla. Mieheni ilme oli totisesti näkemisen arvoinen ja loppuilta mentiin kyllä hölmö hymy naamalla kumpainenkin. Alkoi sopeutuminen ajatukseen että meistä on tulossa isompi perhe kuin oltiin suunniteltu. Muutamia viikkoja myöhemmin niskapoimu ultrassa varmistui että meille odotellaan identtisiä kaksosia. Löytyi vain yksi istukka jonka pienet jakoivat. Samalla jo riskiraskaus muuttui vielä riskimmäksi koska yhteisen istukan kaksosraskauksiin liittyy aina paljon riskejä. Alkuun näytti myös siltä että pojilla olisi ollut myös yhteisen suonikalvon lisäksi yhteinen vesikalvo joka olisi ollut kaikista pahin skenaario raskauden kannalta mutta onneksi viikolla 14 tehdyssä 4-d tultrassa selvisi että pojilla on välissään hento kalvo, ja tässä samaisessa ultrassa tosiaan myös selvisi että meille on tulossa pojat ♥

Pallomaha vuosimallia -12

  

Koko raskaus oli suorastaan aika helvetillistä aikaa sillä pojilla havaittiin usein ultrassa kokoeroa ja Linuksella epäiltiin pariin otteeseen myös bloggia virtauksissa ja raskautta kontrolloitiin aina viikon/kahden välein tilanteesta riippuen. Supistelut alkoivat jo viikolla 20 ja jouduin jäämään jo hyvin varhain sairaslomalle. Kun vihdoin ja viimein päästiin viikolle 30 uskalsin jo hivenen hengehtää. Tuossa vaiheessa olo oli muutoin jo niin tukala että kotoa ei paljon tarvinnut enää poistua. Ja täysin yllättäen rv 34+2 herään aamulla siihen että lapsivedet menivät ja sen jälkeen hyvin pian oltiinkin matkalla ambululanssissa naistenklinikalle. Muutaman tunnin odottelun/tutkimusten ja lääkärin kanssa synnytystavasta kiistellen äkkiä herra B:n sykkeet muuttuivat takykardiseksi ja ennen kuin huomaankin niin minua ja miestä valmistellaan kiireelliseen sektioon. Ja hetkeä myöhemmin meidän perhe kasvoi kahdella pikkuisella pojalla. Molemmilla pojilla oli syntyessään odotettua huonompi keuhkotilanne ja minuutin kuluttua syntymästä Linus lopetti hengittämisen kokonaan. Koko tilanne on sumuinen mutta muistan että hoitajilla ja lääkäreillä oli kiire. Pojat kärrättiin nopeasti jatkohoitoon. Lucas vastasyntyneiden valvontaosastolle ja Linus K7 eli vastasyntyneiden teho-osastolle hengityskoneeseen. Jälleen kerran elämä mullistui ja oltiin uuden edessä. Meillä oli kaksi keskoslasta eri puolella sairaalaa ja kotona yksi pieni juuri 3-vuotta täyttänyt isosisko joka oli täysin pihalla uudesta tilanteesta. Minä makaan synnyttäneiden osastolla yksin, ilman vauvaa, ilman miestä ja ilman Ceelaa. Kyllä siinä kerkeää ihminen miettiä paljon asioita keskellä yötä yrittäessään epätoivoisena pumpata rintamaitoa kahdelle pienelle vauvalle jotka yrittävät kasvaa pienissä kaapeissaan kiinni omituisissa piuhoissa ilman äitiään. Kyllä oli epätoivoinen ja epäonnistunut olo. Olin jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan. Olin pois Ceelan luota tai olin pois poikien luota. 

Päivät kuluivat ja pienet pojat pääsivät vihdoin lähemmäs kotia Porvoon sairaalaan kasvamaan ja vahvistumaan vielä pikkuisen. 

 

Ja aika tasan kahden viikon iässä pojille ja meille kaikille koitti se maaginen päivä että saimme viedä nuo ihmeelliset pienet paketit kotiin. Muistan miltä isi näytti sairaalan käytävällä kantaen kahta turvakaukaloa käsissään. Voin kertoa ettei voi ihminen juuri ylpeämmältä ja onnellisemmalta näyttää. Sen päivän jälkeen ollaan saatu elää tätä kotielämää kolmen lapsen kanssa ja matkaan on mahtunut paljon pelkoa ja pettymystä, mutta kaiken kurjan on aina voittanut se että me ollaan kotona ja meillä on toisemme. Imetys takkusi heti alkuun koska sain ensimmäisen kerran luvan imettää Lucasta kun hän on 8päivän vanha ja Linusta 9päivän iässä. Maitoa ei missään vaiheessa riittänyt kokonaan kahden vauvan tarpeisiin ja rinnan  lisäksi jouduttiin tarjoamaan korviketta. Osittaisimetystä kesti onneksi edes sen 8kk. Ceelan kanssa olikin täysin toinen imetyshistoria. Täysimetystä lähemmäs puolivuotiaaksi ja sen jälkeen osittaisimetystä 1,5kk asti ja pidemmällekin oltaisiin jatkettu ellen olisi joutunut silloin itse keuhkokuumeen takia viikoksi sairaalahoitoon. Poikien lyhyt imetys jäi harmittamaan tosi paljon vaikka tiesin tehneeni kaikkeni asian eteen. Pojilla oli kypsymättömän suoliston takia paljon masuvaivoja sekä kypsymättömien keuhkojen takia ongelmia. Alkuun sairasteliin paljon ja lähes jokainen saatu pöpö vei meidät osastolle hoitoon. Nyt pojat ovat kasvaneet ja vahvistuneet, molemmilla on astmadiagnoosi mutta säännöllisen lääkityksen kanssa pärjätään jo melko hyvin. Pikkuhiljaa elämä on tasoittunut ja äidillä on ollut aikaa väsähtää sekä analysoida asioita. Sekä Ceelan että poikien raskausaika oli täynnä huolta ja pelkoa. Poikien vauva-aika meni yhdessä hujauksessa, ennen kuin kerkesin huomata meillä olikin täällä kotona 1-vuotiaat pojat ja ennen kuin kerkesin tajuta niin nyt meillä on jo 2-vuotiaat pojat. Luultavasti haaveilen helposta ja ongelmattomasta raskaudesta vielä pitkään. Sellaista en ole vielä koskaan kokenut. Olen kuitenkin saanut kokea nämä kaksi raskautta ja olen kasvanut niiden myötä johonkin suuntaan. Olen saanut 3 melko tervettä ja aivan täydellistä lasta. Ehkä vielä hetken haaveilen siitä yhdestä vaikka se vaan haaveeksi jäisikin. 

Tästä piti tulla ihan perus synttäripostaus mutta pikkuisen tämä äiti ajautui nyt sivuraiteille asiansa kanssa, joten laitetaan sellainen kevyempi synttäripostaus tulemaan ihan erikseen joku toinen päivä :)

Iloisen eloisaa kaksostenpäivää :)

Tänään on jälleen ollut meidänkin perheessä aihetta pienimuotoiseen juhlaan. Tänään nimittäin juhlitaan virallisesti kaksosten päivää.

Meidän perheessä on takana tupla elämää kohta 1v 11kk. 

Elämä tuplaultran jälkeen mullistui täysin ja kyllä sitä mullistusta on sen jälkeenkin riittänyt miltei jokaiseen päivään. Jos joku asia on meille vanhemmille opettanut jotain elämästä niin se on juurikin tämä meidän tuplatehotiimi. Se on opettanut meille sen ettei asiat aina suju niinkuin on suunniteltu, se on opettanut meille uskomattomia kykyjä selviytyä yksin uskomattomalta tuntuvista asioista kahden vauvan ja nykyisin kahden taaperon kanssa. Tuplasetti on opettanut meille vanhemmille järjestelmällisyyttä ja organisointi kykyä. Molemmille on suotu paljon lisää hermoja ( joka ei siis tarkoita etteikö se pinna ikinä palaisi) :D

 Ja vaikka välissä on rankkoja päiviä - meinaan tosi rankkoja,

niin hitto soikoon me ollaan selvitty kaikesta yhdessä ja meidän vanhempien keskinäinen suhde on vaan vahvistunut ( tämä ei tarkoita sitä ettei meillä koskaan riideltäisi) :D Mutta minä tiedän että kun minulla on huono päivä niin isi hoitaa tän katraan, ja se osaa hoitaa sen hyvin. Ja sama pätee toisin päin! 

 Ja niistä rankoista päivistä huolimatta ei varmaan kulu päivääkään etteikö muistettaisi olla kiitollisia siitä mitä me saatiin. Se kaikki oli niin hiuskarvan varassa. Nämä lapset kuuluivat tähän perheeseen, ja meidän tehtävä on näistä huolehtia ja yrittää kasvattaa näistä kunnon ihmisiä. Joka ilta katsomme pieniä tuhisevia aarteitamme eikä mitään muuta oltaisi ikinä voitu toivoa. 

Tänään meidän perhe juhli kaksosten päivää vauhdikkaasti Kokonniemin talviriehassa ♥

♥♥♥

Vilkutus jokaiseen monikkoperheeseen :)

Tule joulu kultainen ♥

Täällä on viime päivinä valmistauduttu joulun viettoon...

Perinteeksi muodostunut piparkakkutalo oli pakko taas väsätä ja siitä tulikin ihan koko perheen yhteinen projekti :)

Tässä tämän vuoden versio mökistä :)

Kotona tuoksuu...

Piparit...

hyasintit...

ja joulukuusi.

Siinä ne tärkeimmät!

Valmistettiin Ceelan kanssa myös lumiukkosoppaa kavereille,

ja päiväkodin tädeille kiitokseksi ♥

Lahjatkin on paketoitu viimeinkin yön pimeinä tunteina :)

Huomenna tämä tonttusirkus lähtee ajelemaan Mummilaan joulun viettoon pariksi päiväksi, ja sieltä matka jatkuu kohti savon Mummolaa. Pari päivää olisi sielläkin tarkoitus viettää jonka jälkeen palataan sitten uudenvuoden viettoon omaan kotiin.

Tonttutiimi toivottaa ihanaa joulua kaikille lukijoille

♥♥♥

Luova tauko

Täällä on ollut hiljaista, pitkään. Todella pitkään.Pahoittelut siitä teille ketkä olette jaksaneet silloin tällöin käydä täällä kurkkimassa. 

Tauolle ei oikeasti ole ollut mitään hienoa tai syvällisempää syytä. Ihan vaan puhtaasti arki on iskenyt halolla päähän niin rankasti. Olen ollut niin loppu, puhki, väsynyt ja kenties jopa uupunut että olen käyttänyt pienet voiman ja energian rippeeni johonkin muuhun kuin tietokoneella istuskeluun. Olen vihdoin antanut periksi ja tajunnut etten voi tehdä kaikkea yksin, enkä voi tehdä asioita täydellisesti. Olen antanut Isin opetella olemaan ihan keskenään lasten kanssa ja lähtenyt illalla salille muutamaksi tunniksi naapurin rouvan kanssa. Enkä tarkoita tällä sitä ettei meillä isi olisi osallistunut arkeen, vaan sitä että ennen isi on osallistunut arkeen äidin ohjeilla. Nyt isi on saanut pyörittää arkea parina iltana viikossa 3 lapsen kanssa ihan isin omilla ohjeilla. Ja vaikka kaikki ei tapahdu niin kuin minä haluaisin tai tekisin niin tiedättekö mitä, se ei olekaan maailmanloppu. Meidän isi osaa leikkiä lasten kanssa,olla läsnä, tehdä tarvittaessa ruokaa, syöttää lapset, antaa astmalääkkeet ja nukuttaa ne, ihan yksin. Ja kaiken huipuksi se on oppinut vähän pitämään kodin järjestystäkin yllä. Ja minä olen oppinut samalla että minäkin voin irtautua tästä arkikaaoksesta välillä ihan rauhassa, ilman huonoa omaatuntuntoa. Ja kaikki pärjää täällä silti.

♥♥♥

Meidän pojat ovat kasvaneet ihan mielettömästi aivan pienessä ajassa ja voi luoja että noissa tyypeissä on energiaa vaikka muille jakaa. En tiedä valaiseeko asiaa yhtään että meidän eteisen liukuovikaapin ovet on suljettu tarrasulkimilla, kuten myös jääkaappi.Takan luukut on teipattu kiinni ja ruokapöydän tuolit on sidottu yhteen sukkahousuilla ja triptrapit säilytetään pöydän päällä. Ja tietysti kaikki särkyvä ja vaarallinen esineistö on nostettu pois lasten ulottuvilta. Tämä kaikki on tullut meille vähän puskista. Ennen kaksospoikia meillä on vain kokemus yhdestä erittäin rauhallisesta tyttölapsesta joka ymmärsi ei sanan merkityksen jo hyvin varhain ja oli jopa niin kuuliainen että ei pelkästään ymmärtänyt vaan myös noudatti kyseistä kieltoa. Nämä jätkät onkin vähän toista maata. Puheen ymmärryksessä ei kylläkään ole mitään vikaa mutta oma mielenkiinto ja uteliaisuus voittaa 100-0 äidin typerät kiellot. Pitäis varmaan joskus kellottaa teille meidän arkipäivä ja sen tapahtumat. Voin kertoa että siihen ei jää kovin paljon luppominuutteja. Tähän hektiseen arkeen kun lisätään taas muutama ihana syys/talvi flunssa kuumeen kera, lukemattomia huonosti nukuttuja öitä ja miehen ylityöputki 3viikkoa ma-su 12h/päivä niin en tiedä ihmetteleekö joku vielä että miten voi olla äidillä paukut loppu. Oltiin kyllä tuota ylityöputkea pakosalla lasten kanssa 2 viikkoa mummolassa. Muuten varmaan olisikin jo kuuppa  himmentynyt.

Ja hei ei ole tarkoitus kuulostaa siltä että meidän perheen arki olisi pelkkää puurtamista. On se kaikesta huolimatta ihan mielettömän ihanaa ja lapset osaa pelastaa jollain hassulla pienellä jutulla sen paskimmankin päivän. Meille on annettu kolme maailman suloisinta lasta enkä sen enempää voisi elämältä toivoa. Muutama vuosi sitten meidän pahin pelko oli se ettei tähän kotiin suoda yhtäkään lasta. Sitä pelkoa kesti melko kauan, kunnes pitkän ja uuvuttavan matkan jälkeen meille suotiin se ensimmäinen ihme. Ja seuraava ihmepaketti tuli oikein tuplana. Meillä on talo täynnä elämää. Meillä on ehjä perhe missä kaikilla on hyvä ja turvallinen olla. Viimeisin puoli vuotta on ollut rankinta ja uuvuttavinta aikaa poikien syntymän jälkeen. Tuplavauva arki oli lastenleikkiä tähän tuplataapero meininkiin. Luojan kiitos olen ymmärtänyt että minullakin on oikeus väsyä ja olla huonolla tuulella. Se ei tarkoita etten tuntisi kiitollisuutta siitä kaikesta mitä minulla on.

Toivottavasti tästä talvihorroksesta vielä herätään uuteen nousuun. Ennen blogin kirjoitus oli iso osa arkea, yksi henkireikä jolla jakaa kokemuksia samanhenkisten ihmisten kanssa ja kertoa meidän arjesta myös sukulaisten iloksi. Viime aikoina ajatus tietokoneella istumisesta on tuntunut miltei vastanmieliseltä. Olen mielummin lämmittänyt lasillisen kuumaa glögiä ja kömpinyt miehen syliin sohvalle tuijottelemaan telkkaria. Toivon jo ihan poikienkin takia että innostus blogin päivittelyyn syyttyy uuteen nousuun sillä miten ihana päiväkija tästä lapsille jää luettavaksi kunhan kasvavat isoiksi. Ceelan lapsuuden tapahtumista ja fiiliksistä täältä löytyy iso osa. Nyt olisi vissiin aika kirjoitella jotain syvällisempää niistä pikkuveljistäkin.

Täällä on kuumeiltu taas aika rankalla kädellä muutama päivä ja tällä hetkellä näyttää hyvin vahvasti siltä että tällä kertaa syypäänä kurjaan oloon on enterorokko. Kenties tämän tautikierroksen jälkeen palataan täällä blogirintamalla uuteen nousuun. Toivossa on ainakin hyvä elää.

Käyköhän täällä enää edes ketään? :)