Voi iso huokaus...
Mun on ollut tarkoitus päivitellä tänne blogiin vaikka sun mitä,
mukavia asioita, arjen hippusia ja myös meidän ristiäistunnelmia. Nyt ristiäisistä on kuukausi aikaa enkä ole yksinkertaisesti kerennyt niistä kirjoittamaan mitään tänne muistiin. On pitänyt vilauttaa Ceelan virallisia 3-vuotiskuvia, mutta ei niin ei. Päivät vilisee silmissä ja oma aika alkaa illalla n.klo.24.00 ja siinä vaiheessa pitäisi olla järkevä ja mennä nukkumaan. Mutta kun minä haluan edes pienen hetken sitä kuuluisaa omaa aikaa,
MINUN AIKAA!
Aikaa milloin kukaan ei roiku lahkeessa ja vaadi minulta jotain.
Tiedän kyllä että tämä hetki elämässä on tässä ja nyt. Nyt minua tarvitaan eniten, ja joidenkin vuosien jälkeen kaipaan tätä sekasortoista ihanaa hullunmyllyä. Kaikesta väsymyksestä huolimatta haluan pitää tämän blogin elossa, kirjoittaa meidän kuulumisia edes silloin tällöin, silloin kun pystyn. Joskus enemmän, joskus vähemmän.
Kuten sanottu niin on pitänyt kirjoittaa vaikka sun mistä, mutta tällä hetkellä en pysty kirjoittamaan kuin yhdestä asiasta. Varoitus: seuraana vuorossa ankeaa väsyneen äidin tilitystä...
Meillä on taas sairasteltu. Jep, pienet miehet jälleen kerran. Herroihin iski viikko sitten sitkeä ja raju ripulitauti. Katselin sitä toimintaa kotosalla kolme päivää ja keskiviikko iltana lähdin Lucaksen kanssa iltapäivystykseen koska pikkumies alkoi olemaan jo tosi voimaton ja apaattinen. Vietimme päivystyksessä 5 tuntia, odottaen että lääkäri tulisi tutkimaan pikkuisen. Vihdoin viimein klo.24 lääkäri saapui paikalle, harmi vain että meillä ei ollut oikein yhteistä säveltä kun kyseinen herra ei puhunut kovinkaan hyvin suomea, enkä vieläkään tiedä kuinka paljon loppupeleissä ymmärsimme toisiamme. "Tutkimusten" jälkeen lääkäri totesi poikani täysin terveeksi ja pääsimme lähtemään kotiin yhden aikaan yöllä. Siinä vaiheessa olin jo niin väsynyt että hyvä etten nukahtanut rattiin kotimatkalla. Torstaina seurasin taas tilannetta kotona, Lucaksen vointi ei näyttänyt mitään merkkejä paremmasta. Linuksella sama tauti mutta selvästi pikkuisen lievempänä. Perjantai aamuna huomasin että ripuloinnin yhteydessä vaipasta löytyi myös verta ja soitin terveyskeskukseen ja saimme sieltä ajan. Mistä ihmeestä se johtuukaan että kun viet lapsen lääkäriin niin hän virkystyy kuin silmissä siellä lekurin vastaanotolla. Lucas pisti parastaan, hymyili leveää hymyä ja jalat ja kädet heiluivat tuhatta ja sataa kun minä koitan selittää että poika on ihan apaattinen :D
Noh,Lääkäri totesi minulle että teillä on terve ja tyytyväinen poika ja oli juuri lähettämässä meitä kotiin, "onni" onnettomuudessa Lucas sattui kuitenkin vääntämään siinä samassa hetkessä uuden lastin vaippaan ja sain esittää verensekaisen tuotoksen lääkärille. Mainitsin myös hivenen ärtyneeseen sävyyn että minä hoidan näitä poikia 24/7 ja tiedän kyllä milloin lapseni ei ole kunnossa. Lääkäri pyörti nopeasti hetki sitten tekemänsä diagnoosin ja laittoi meille lähetteen porvoon sairaalan päivystykseen. Siellä sitten otettiin labroja ja tutkailtiin poikaa hivenen tarkemmin. Lucaksen paino oli tippunut kahdessa päivässä miltei 300g, ja poika kärsi jo kuivumasta. Lastenlääkäri tuli siihen tulokseen että poika täytyy laittaa osastolle nesteytykseen, ja kuinka ollakaan Porvoon sairaalan lastenosasto on täpösen täynnä ja meidät lähetetään Hyvinkään sairaalaan lastenosastolle! Ceela oli hoidossa mummin luona ja mies lähti kuskaamaan minua ja poikia Hyvinkäälle minne saavuimme klo.23.00. Melko pian lääkäri tulee sitten asentelemaan kanyylia Lucakselle, eikä tietenkään meinaa löytää otollista suonta. Sopivaa suonta etsitään käsistä, jaloista ja päästä. Juuri kun poikasen hiukset olivat kasvaneet ihanan pehmoisiksi aikaisemman kanyloinnin jäljiltä niin eikös lääkäri sitten nappaa höylän ja parturoi muruseni ihan uuteen uskoon. Eikä siinä vielä mitään että olisi parturointut yhdestä kohdasta, mutta kun ei saanut kanyylia osumaan suoneen niin leikkesi hiuksia 3eri kohdasta ja vasta kolmas neula sattui menemään suoneen, voi huoh. Olin jo tuossa vaiheessa kohtuullisen kypsä. Jäin yöksi yksin poikein kanssa ja koska molemmat olivat kipeitä he itkeskelivät paljon, ja jouduin miltei tunnin välein heräilemään syöttämään tai lohduttamaan jompaa kumpaa. Aamulla olin niin väsynyt että sattui pitää silmiä auki. Henkilökunnalta ei herunut minkäänlaista apua vauvojen hoitoon. Uskotteko kuinka raastavaa on imettää toista vauvaa kun toinen itkee suoraa huutoa parin metrin päässä. Päivällä soitin miehelle ja ehdotin että hän tulee seuraavaksi yöksi sairaalalle jotta voimme yhdessä hoitaa poikia, mutta ehei, eihän se käy päinsä. Sairaalassa on kuulemma sellainen sääntö että vain yksi vanhempi yöpyy lapsen kanssa ja hoitajan mukaan se ei olisi reilua muita perheitä kohtaan jos me olisimme siellä molemmat. HHmm, just just. Onkos se sitten reilua että minä joudun hoitamaan yksin kahta vauvaa kun ne muut hoitavat vaan yhtä? Empä usko että ketään muuta perhettä olisi haitannut jos me olisimme olleet siellä erityshuoneessa yhdessä hoitamassa kaksosiamme. No toisena vaihtoehtona oli että isä ottaa Linuksen kotiin seuraavaksi yöksi ja minä jään Lucaksen kanssa kahdestaan sairaalaan ja saan ehkä nukuttua seuraavan yön joten kuten. Pisteenä i:n päälle hoitaja kertoo minulle että heillä on myös sellainen sääntö että täysimettävä äiti saa osastolla ilmaisen ruoan, mutta kun minä en täysimetä niin en ole tähän ilmaiseen lounaaseen oikeutettu. Siinä vaiheessa ei ollut kaukana etten pillahtanut itkuun. Kyllä minäkin pystyisin täysimettämään yhtä vauvaa. mutta kun minä imetän kahta eikä oma maitoni täysin riitä niin siitäkin rangaistaan, voi hyvää päivää. Vielä kun olen luonteeltani sellainen etten uskalla käydä valittamaan, mietin vain mielessäni ja nieleskelen kyyneleitä. Avauduin tästä aiheesta myös meidän monikkoperheiden ryhmässä ja aihe sai niin paljon huomitota että tästä epäkohdasta tulaan olemaan yhteydessä Suomen monikkoperheet ry:hyn. Eihän tällainen kohtelu ole millään lailla tasa-arvoinen. Hivenen pöllömpikin ymmärtää että kahden vauvan hoitoa ei voi verrata yhden vauvan hoitoon, saati sitten kahden sairaan vauvan hoitoa. Näistä kahdesta hoitopäivästä jäi todella paskanmaku suuhun, mutta pakko on kyllä kuitenkin sanoa, että osastolla työskentelevät hoitajat tekevät vain työtään ja toimivat olemassa olevien sääntöjen mukaan, joten en missään nimessä halua tätä purkausta kohdistaa heihin. Itse asiassa yksi sympaattinen hoitaja toi minulle lämpimän ruoan kun niitä oli jäänyt pari ylimääräistä, ja tänään hän oli käynyt tekemässä minulle eväät kun hän huomasi etten ollut koko päivänä päässyt hakemaan evästä kanttiinista. Se oli häneltä kaunis ele joka todella lämmitti mieltäni.
Luojan kiitos Lucaksen vointi lähti nesteytyksestä johtuen nopeasti korjaantumaan ja pääsimme tänään kotiin. Tiistaina menemme vielä käymään Porvoossa lastenpolilla uusissa labroissa ja painokontrollissa jotta nähdään että kaikki on varmasti kunnossa. Viikonloppu oli todella henkisesti uuvuttava ja toivon etten joudu vastaava kokemaan toiste. Ja tämän takia asiaa täytyy myös viedä eteenpäin ettei kukaan muukaan monikkoperhe joutuisi kokemaan samankaltaista kohtelua. Lapsen sairastelu on muutenkin herkkää ja uuvuttavaa aikaa, silloin pitäisi saada kaikki mahdollinen apua ja tuki.
Nyt tämä kärttyinen ja väsynyt äiti lähtee uinumaan omaan sänkyyn noiden ihanien pienien ukkojen keskelle ♥
ps. Anteeksi Linus ja Lucas että äiti avautuu tällä blogissa teidän ripuleista, minkä siis sairastitte kaksikuisina. Lupaan hävittää nämä tekstit siihen mennessä kun te meneette kouluun ettette vaan joudu yleisen pilkan kohteeksi ;)
