Meillä koettiin eilen illalla aikamoisia kauhunhetkiä kun meidän pieni metkuilija tippui sohvalta alas - pää edellä!
Juuri kun Isin silmä vältti oli pieni kiivennyt sohvalle ja hyppi siellä iloisena, kuten niin monesti aiemminkin. Ja juuri kun Isi kerkesi huomata että neitonen pomppii holtittomasti sohvanreunalla ja yritti ehtiä hätiin, olikin tyttö jo maassa. Itse olin tilanteen sattuessa keittiössä puuhailemassa joten en nähnyt kyseistä ilmalentoa, mutta hurja se joka tapauksessa oli. Tyttö oli hypännyt ilmaan ja suoraan ohi sohvasta ja takaraivolleen lattiaan. Ensin alkoi normaalisti itku, ja juuri kun Isi kerkesi nostaa tytön syliin ja minä ehdin paikalle tyttö meni täysin veltoksi ja tajuttomaksi. Tajuttomuutta ei kestänyt kuin muutamia sekunteja, mutta herätessään tyttö oli ihan sekaisin. Ei liikkunut, ei puhunut, ei itkenyt, ei mitään.
Sairaalaan lähdettiin aikamoisella vauhdilla. Matkan aikana Isi soitti jo valmiiksi sairaalaan ja kertoi mitä on tapahtunut että osaavat olla siellä valmiudessa. Autossa pieni alkoi pikkuhiljaa virkoamaan ja alkoi jo hieman höpöttelemään ja hymyilemään. Sairaalaan päästessä tilanne alkoi jo näyttää paljon paremmalta ja lääkäri sanoikin heti että taidettiin selvitä säikähdyksellä. Kaikki normaalit testit tehtiin ja oltiin tarkkailussa kolmisen tuntia. Diagnoosi oli arvatenkin aivotärähdys!
Henkilökunta yritti lohdutella ja selittää että tätä tapahtuu hyvin useasti ja että lapset ovat ihmeen kestävää laatua. Silti tapaus tuntui meistä aivan järkyttävältä ja jätti pintaan varmasti pitkäksi aikaa paniikin tunteen. Eilen illalla kun pieni oli jo untenmailla jatkui meillä miehen kanssa jossittelu. Mitä jos ja mitä jos.
Tajusin tänään että minä olen elänyt jo muutaman viimeisen vuoden pienen paniikin ja pelon vallassa. Ensin pelkäsin etten saa lasta ikinä ( koska raskautuminen oli niin hankalaa). No kun vihdoinkin tulin raskaaksi aloin pelkäämään meneekö raskaus hyvin ja säilyyky vauva elossa. Raskausaika oli ihanaa mutta mukana oli paljon komplikaatioita joten pelko ei ollut ihan tuulesta temmattu. Sitten kun pieni vihdoin ja viimein- vuosien odotuksen jälkeen syntyi aloin pelkäämään kaikkea mahdollista ja mahdotonta mitä ikinä voi tapahtua. Sain aina kuulla ystäviltä leikkimielistä kettuilua ylihuolehtimisesta ja höösäämisestäni. Ja juuri nyt kun olin ehkä hivenen päässyt eroon kaikesta siitä panikoinnista - tapahtuu tällaista!
Joten varoitus ystävät: minusta luultavasti tulee uudestaan ylihuolehtiva höösääjä!
Ollaan tässä tänään mietitty kaikki kodin vaaranpaikat ja mietitty missä menee jonkinlainen järkevä raja siinä miltä kaikelta lasta voi suojella. Tietysti toista haluaisi suojella ihan kaikelta, mutta missä vaiheessa siinä alkaa tehdä lapselleen hallaa, mikä menee jo ylisuojelun puolelle. Lapsen kanssa kotona on aika mahdotonta kulkea koko ajan puolen metrin päässä lapsesta ja varmistaa selusta joka tilanteessa. Eihän lapsi ikinä opi varomaan ellei tulee muutamaa kuhmua matkan varrella. Joka tapauksessa eilisen kaltaista kokemusta en toivo kenenkään joutuvan ikinä kokemaan.
Meillä ainakin astui voimaan täydellinen sohvalla juoksemis ja hyppimiskielto!
Tänään olen taas tuntunut ylitsevuotavaa onnea siitä että minulla on lapsi. Eilisen jälkeen taas muistaa ettei mikään ole itsestäänselvää, ikinä!
Loppuun hirmuinen kuvapläjäys rakkaista kuvista, mitä tuli taas tänään selailtua ja ihmeteltyä milloin siitä pienestä vauvasta tuli tämmöinen maailman suloisin metkuileva sohvalla hyppivä pikkuneiti?!
Pidetään hyvää huolta pikkuisistamme - he ovat täysin korvaamattomia ♥