Suoraan sanottuna Äiti on täysin uupunut.
Tämä tuplaraskaus kaikkine vaivoineen ja hormooneineen on vienyt viimeisetkin mehut minusta.
Koko ajan on huono ja vaivalloinen olo, selkään koskee, supistelee ja närästää.
Pitäisi jaksaa olla reipas ja hyvä äiti pienelle tytölle joka on maailman ihanin,
mutta myös aika vaativa.
Uhmaikä on totisinta totta ja melkein kaikesta saa nykyisin vääntää ja taistella.
Joka päivä on sellainen olo ettei jaksa ja pysty olemaan tarpeeksi hyvä.
Tilannetta ei helpota kohtuuttomat vaatimukseni itseäni kohtaan.
Koti pitäisi aina olla tip top,
lähes esittelykunnossa.
Ja kun se ei ole mahdollista ja se pitäisi pystyä hyväksymään.
Tilanne ei tule sen osalta ainakaan parantumaan kun kaksoset syntyy,
joten rimaa pitäisi laskea.
Ymmärrän sen, mutta käytännössä ahdistun jos kämppä on sekaisin.
Olen myös asettanut itselleni ylitsepääsemättömiä vaatimuksia äitiyden suhteen.
Ja nämä vaatimukset eivät koske muita äitejä, vaan kohdistuvat vain itseeni!
Lapsen kanssa pitäisi olla jatkuvasti henkisesti läsnä ja leikkiä ja ulkoilla päivittäin.
Joka päivä pitäisi jaksaa vääntää omatekoista ravitsevaa kotiruokaa,
ja siitäkin saa huonon omantunnon jos syöttää lapselle samaa ruokaa kaksi kertaa päivässä.
Ihan niin kuin sillä oikeasti olisi mitään merkitystä.
Tiedän että pääasia on se että lapsi saa ruokaa,
ja kaikista tärkeintä olisi että kaikki jaksavat ja voivat hyvin.
Olen pystynyt pitämään rimaani tähän astia korkealla yhden lapsen kanssa,
mutta pian tilanne on toinen.
En voi vaatia itseltäni tätä kaikkea kolmen lapsen äitinä.
Jatkuvista selkäkivuista johtuen en ole nukkunut kunnolla kuukauteen.
Iltaisin ei uni tule, ja sitten kun tulee niin se on katkonaista ja jää lyhyeksi.
Univelkaa on vähintäänkin riittävästi.
Ja juuri tällä hetkellä sitä unta pitäisi saada kerättyä varastoon että tulee jaksamaan tulevat yöheräilyt kahden vauvan kanssa.
Meitä on siunattu tuplaonnella ja olemme kiitollisia siitä,
mutta tulevaisuus pelottaa.
Kuinka me selviämme kaikesta?
Ihan kuin tässä ei olisi jo tarpeeksi murehtimista
niin murehdin jotain muutakin.
Teimme päätöksen että Ceela joka pian täyttää 3-vuotta jatkaa
päiväkodissa 3päivää viikossa poikien synnyttyä.
Tämä päätös juurikin siistä syystä etten tiedä mitä tulevaisuus ja
arki kahden vauvan kanssa tuo tullessaan.
Uskon joka tapauksessa että ihan helppoa ei tule aina olemaan.
Haluan että Ceelan elämässä mahdollisimman moni asia
pysyisi muuttumattomana, koska pikkuveljien syntymä
tulee sitä jo itsessään aika tavalla muuttamaan.
Haluan että hänellä on elämässä selkeä rytmi
johon sisältyy sekä ohjattua toimintaa ja aikaa ystävien kanssa,
sekä sitä kotiaikaa perheen kanssa.
Uskon sydämessäni että tämä ratkaisu on oikea,
mutta silti saan siitäkin itseni syyllistettyä.
Tiedän että aina jossain on se parempi äiti joka
tietää paremmin mikä olisi hyväksi minun lapselleni.
Pelkästään se tietoisuus siitä että joku tuolla jossain arvostelee
minun vaikeaa valintaani tekee kipeää.
Ei tämä äitiys ole helppo tie...
eikä täydellisen äitiyden tavoittelu varsinkaan.
Minun tavoitteeni on oppia löysäämään pipoa ihan tosissaan,
keinolla millä hyvänsä.
Kaikki vinkit rentoon äitiyteen otetaan ilolla vastaan :)
